Tammasaarenkatu 1, 00180 Helsinki  020 728 0345  public@valmennuskeskus.fi

Kuvausta ammatinvalintapsykologin työstä

Kuvausta ammatinvalintapsykologin työstä

Mitä ammatinvalintapsykologin työ pitää sisällään? Millaista se on? Valmennuskeskus Publicin ammatinvalintapsykologit tekevät töitä pääsääntöisesti pitkäaikaistyöttömien kanssa. Asiakkailla on usein monia ongelmia. Haasteena on monesti se, miten asiakas saadaan aktivoitumaan kolmion oikealla laidalla (kts. alla). Kolmio kuvaa tehtäväkenttää työttömien aktivoinnissa ja heidän tulevaisuutensa ammatillisten mahdollisuuksiensa punnitsemisessa: pitkäaikaistyötön on asiakas ja kantaaottava työllistymissuunnitelma on asia.

Prosessi lyhyesti

Muutamien tapaamiskertojen ja itsearviomenetelmien pohjalta laaditaan suunnitelma, joka tähtää jonkinlaiseen ammatilliseen muutoksen, opiskeluun tai työhön. Tällaisella suunnitelmalla ei ole mitään arvoa, jos se on ammatinvalintapsykologin tekemä, eikä asiakas sitoudu siihen millään tavalla – tämä on taas kolmion vasenta laitaa. Lyhyesti: harvoin tapahtuu pidemmän päälle mitään hyvää, jos psykologi on innostuneempi etenemisestä kuin asiakas. Asiakkaan ”omistajuus” suunnitelman suhteen siis on kaikki kaikessa.

Miten juttu menee?

Neuvontaprosessin voi mieltää monella tavalla. Kyse on yhdestä katsantokannasta tarkasteluna varsin pitkälle klassisesta ”myyntikeikasta”, jonka lopputuloksena syntyy – yhteistyöllä – kantaaottava työllistymissuunnitelma, joka koostuu 6-7 alakohdasta. Monesti juttu lähtee liikkeelle siitä, että ammatinvalintapsykologi esittelee päämäärän, suunnitelman, hakee välihyväksynnän agendalle ja painottaa asiakkaan panoksen merkitystä – kyse kun on asiakkaan ammatillisista elämän ehdoista. Samalla kyse on luottamuksen rakentamisesta henkilötasolla. Myynti- tai vaikuttamistyö yritetään kääntää tiimityöksi tai yhteisluomisharjoitukseksi (co-creation). Yritetään saada aikaan asetelma, jossa istutaan henkisesti samalla puolella pöytää.

Monesti asiakasta pyydetään kertomaan omin sanoin ammatillinen elämänkaari aina kouluajoista nykyhetkeen. Samalla ammatinvalintapsykologi esittää kysymyksiä matkan varrella. Asiakas on koko ajan kolmion oikealla sivulla, vaikka kyse on menneistä käänteistä. Vielä tiedonkeruuta tärkeämpää on se, että asiakas on aktiivinen ja äänessä. Psykologi on kiinnostunut asioista (kolmion vasen laita), mutta ennen kaikkea siitä, millaisia merkityksiä asiakas asioihin liittää. Kysymyksillä haetaan kokemuksellisuutta. Esimerkiksi: mistä negatiivinen suhtautuminen koulutukseen ja oppimiseen juontaa juurensa? Yksi palaveri ei välttämättä riitä mihinkään. Toiset kertovat varsin vuolaasti, toisille on tapahtunut paljon. Melkein kaikki haluavat kertoa paljon.

Ensimmäisen palaverin keskeisin päämääränä on, että asiakas kokee tulleensa kuuluksi ja aktivoituu. Tämä toimeliaisuutta yritetään pitää elossa ”kotitehtävillä”, jotka voivat koskea vaikkapa yritysten kartoittamista, työkokeilu- tai opiskelupaikkojen selvittämistä jne. Niin ikään asiakas saa yleensä ”sähkötöitä”: erilaisia itsearviokyselyitä ihannetyöstä ja henkilökohtaisista taipumuksista. Palloa yritetään pitää asiakkaan kenttäpuolella.

Testien avulla yritetään monesti saada aikaan asetelma, jossa on sekä työntäviä paineita (persoona, motivaatiorakenne) että vetäviä kohteita (AVO-ammatinvalintakysely). Näiden yhteensovittaminen muodostaa usein pohjan pitkän tähtäimen suunnitelmalle. Tuloksia ja tulkintoja käydään yleensä läpi toisessa tai kolmannessa tapaamisessa, yhteistuumin. Millaisia elementtejä haluaisit työssäsi olevan? Tulisiko jokaisen työpäivän olla erilainen vai samanlainen? Tällaisia ovat vetävät kohteen, kun taas työntävät paineet tulevat persoonallisuuden ja motivaatiorakenteen puolelta. Tällainen piirre ja tällainen lataus. Tunnistatko itseäsi? Milloin siitä on ollut hyötyä? Kerro esimerkki elävästä elämästä. Entä haittaa? Kokemuksen kautta.

Kun keskustelu siirretään ihanneammattiin tai siihen, missä asiakas haluaisi olla 3-5 vuoden päästä, piirtyy välimaastoon käsillä oleva tehtäväkenttä. Tämä välimaasto tai matka olemassa olevan (”as is”) ja halutun tulevaisuuden (”to be”) välillä on kantava teema jatkoa silmällä pitäen. Aina ei tarvita testejä, vaan erilaiset kysymystekniikat voivat ajaa aivan samaa asiaa, joskus jopa tarkoituksenmukaisemmin. Esimerkiksi ”tulevaisuuden muistelu”, ihmeen kuvitteleminen tai jonkinlaisen muun odottamattoman lääkitsevän episodin ajatteleminen saa asiakkaan monesti luomaan aktiivisia mielikuvia paremmasta huomisesta – asia, joka on monen kohdalla unohtunut pettymysten, ahdistuksen ja murheen keskellä.

Toisen tai kolmannen tapaamisen draaman kaari on yleensä hieman toisenlainen verrattuna ensimmäiseen tai toiseen. Pelkkä tiedon keruu, ilman omakohtaisuutta ja merkityksiä, voi itse asiassa passivoida asiakasta, joten nyt painopiste on selvästi enemmän asiakkaan omassa toimijuudessa. Nyt peräänkuulutetaan enemmän asiakkaan itsereflektiota: kykyä nähdä itsensä ja tilanteensa helikopteriperspektiivistä.

Lisäksi psykologi yrittää kaikin keinoin saada asiakastaan ottamaan asioita omakseen. Istumaan ajajanpenkille omassa elämässään. Se on sisältäpäin ohjautuvaa mielenmaisemaa, jossa kohtalon sijasta on johdatus – ei välttämättä uskonnollisessa mielessä -, vaan pikemminkin niin, että siinä menneet koettelemukset ovat olleet tärkeitä oppitunteja, jotka ovat valmistaneet tähän pisteeseen, ja että kaikki vaikuttamisen mahdollisuudet ”asuvat” asiakkaassa itsessään. Ydinkysymyksenä: ”Siitäkin huolimatta, mitä voisit tehdä asian hyväksi itse?”

Prosessin edetessä tämä ratkaisukeskeinen ote vain kasvaa. ”Miten viimeksi onnistuit ratkaisemaan jonkun hankalan ongelman?” Edelleen: ”Voiko siinä olla jotain samaa tai käyttökelpoista tätä haastetta silmällä pitäen?” Kun suunta alkaa hahmottumaan, yllytetään esiaskeleeseen ottamiseen, olkoon se kuinka pieni tahansa. Ratkaisukeskeisyyttä siinä on myös mielessä, että haastetta yritetään rajata ja konkretisoida.

Toisen ja kolmannen tai kolmannen ja neljännen tapaamisen väleillä asiakas saa taas ”kotitehtäviä”: jotain, joka edistää asiaa ja pitää hänen aktiivisuuttaan yllä. Samalla psykologi ryhtyy kokoamaan siihen mennyttä alustavaksi suunnitelman pohjaksi sekä lähettää sen asiakkaalle tutustuttavaksi ja kommentoitavaksi. Näin seuraava tapaaminen saa konkretisoidun pohjan. Kolmiota ajatellen, suunnitelma on asia ja asiakkaan suhde siihen ratkaisee kaiken. Psykologi on voinut lisätä alustavan tekstin, mutta asiakkaan on lisättävä omakohtaiset merkitykset.

Loppusuoralla yritetään siirtää omistajuutta yhä enemmän asiakkaalle. ”Kuinka realistisena pidät suunnitelmaa, kouluarvosanoilla neljästä kymmeneen?” Jatkona: ”Kuinka paljon olet valmis panostamaan itse, jotta suunnitelma toteutuisi, 4:stä 10:een?” Tämän jälkeen voi esimerkiksi olla latu auki kysyä, mikä saisi numeron nousemaan. Saattaa olla hyvinkin tärkeää viedä asioita ajoittain riittävän pitkälle, ehkä jopa ”ei-vastaukseen” asti. Kun asiat ovat konkreettisesti paperilla ja sitoutumista haetaan, yllättävät asiat voivat nousta esille, ja niiden käsittelemiseen pitäisi riittää aikaa ja resursseja.

Before objections you are telling, after objections you are selling

Sama saattaa päteä myös tässä työssä. Voi olla, että joissain tapauksissa varsinainen työ vasta alkaa siitä, kun asiakas alkaa loppusuoralla haromaan vastaan. Edelleen voi olla intuition vastaista ajatella, että ”ei”, tai vaikka useampikin ”ei-vastaus”, voi itse asiassa viedä lähemmäs ”kyllä-vastausta”; että ”ei” on ehkä kaiken alku, eikä loppu. Ideana on tehdä vastustuksesta näkyvää. Molemmille. Psykologin asiakas kun haluaa aina sekä muuttua että pysyä samana – ja vielä samaan aikaan.

Kolmannen ja neljännen tai neljännen ja viidennen tapaamisen väleillä pitäisi tapahtua jotain konkreettista. Jonkinlainen, usein rohkeutta ja/tai itsensä likoon laittamista edellyttävä, tehtävä tai koeponnistus: soitto potentiaaliselle työnantajalle, neuvottelu opinto-ohjaajan kanssa, työtodistuksen pyytäminen vanhalta työnantajalta tai jotain vastaavaa. Ihanteellista voisi olla esimerkiksi ”kylmäsoitto” ventovieraalle paikalliselle yrittäjälle, jossa asiakas koettaisi 10-15 sekunnin aikana kertoa, miten edullinen ja vaivaton vaihtoehto työkokeilupaikan tarjoaminen olisi yrittäjän kannalta. Syteen tai saveen, on tärkeää, että joku on jakamassa tällaista kokemusta jälkikäteen. On myös selvää, että kaikille tällainen syvään päähän hyppääminen ei ensiaskeleena sovi.

Mikä on ensimmäinen, pienin tai helpoin asia matkalla ”luvattuun maahan”? Huonojen kokemusten, torjutuksi tulemisen ja vastoinkäymisten jälkeen pitäisi pystyä laskemaan rimaa. Monet ihmiset ovat epäonnistumisten jälkeen nostaneet rimaa ja odotusarvojaan, vaikka päinvastainen olisi voinut olla perusteltua. Ajatuksella, hakea vauhtia ehkäpä hieman vaatimattomampien tehtävien kautta. Loppusointuna pitäisi olla riman madaltaminen ensimmäiselle onnistumiselle mahdollisimman alas. Ihanteellista olisi erota niin, että ensimmäinen pieni onnistuminen olisi jo takataskussa. Rohkea kokeilu tapaamisten väleillä voi myös luoda myönteistä kontrastiefektiä myöhempiin ponnisteluihin: verrattuna siihen, mitä jo kokeilit, tämä on paljon helpompaa.

Asiakkaat ja heidän tilanteensa vaihtelevat todella paljon, mutta tämän tyyppinen prosessi tai etenemismalli on usein taustalla odotusarvona, joskin siitä voidaan tietenkin poiketa. Monesti mm. työkokeilut voivat venyttää hyvällä syyllä prosessia. Alkuvaiheessa toimitaan eklektisellä ja ehkäpä jopa hieman psykodynaamisella otteella, jotta asiakkaan mieleen ja tilanteeseen päästään sisään. Otetaan kiinni, mistä saadaan, jotta tajuttaisiin jotain. Toinen tapaaminen menee piirreteoreettisissa merkeissä, tulevaisuuden kuvittelemisessa sekä työ- ja opiskeluelämän vaihtoehtojen punnitsemisessa. Kolmannella tehdään hiontahommia kannustavassa ja ratkaisukeskeisessä hengessä sekä haetaan sitoutumista (”skin in the game”). Neljäs voi olla ensiaskeleen koeponnistamisen reflektointia. Haavojen nuolemista tai onnistumisen jakamista, kannustavan isoveljen tai -siskon ääntä. Viidennelle tapaamiselle voi myös olla paikkansa.

Aina asiat eivät mene kuin Strömsössa

Elämä on yritystä ja erehdystä: haurasta ja karua peliä, jossa onni vaihtelee. Irlantilaisen sanonnan mukaan on parempi olla onnekas kuin rikas. Tällaisina Korona-aikoina meidän kaikkien pitäisi muistaa nauttia elämän perusasioista. Työelämässä voi tehdä työnsä hyvin, mutta joku voi leikkiä ”laatikkoleikkejä” yläpuolella. Lisäksi ponnisteluiden ja palkintojen koettu epäsymmetria saa kenet tahansa pidemmän päälle ala-aaltoihin. Monet ovat masentuneita ja haluavat pitää maailman ainakin kepinmitan päässä itsestään. Joskus se, että kokeilee jotain kivaa, voi olla ensiaskel. Tai kokeilee ennakkoluulottomasti jotain sellaista, mikä oli joskus aikaisemmin kivaa.

Työssä joutuu tasapainoilemaan myös laadun ja määrän väleillä. Lisäksi konfrontoinnin aste on liukuva. Aiheesta saisi helposti parodiaa. Ajattele, jos ammatinvalintapsykologi karjahtaisi heti kynnyksen ylittäneelle asiakkaalle: ”Ryhdistäydy!” Ajan aatteen määrätavoitteet täyttyisivät helposti. Toisaalta loputon ymmärtäminen ja lähtökohtainen myötäkarvaan silittäminen eivät myöskään ole mahdollisia vaihtoehtoja – saatikka vaikuttavia keinoja. Toisaalta ilman henkilöhistorian kaarta on mahdotonta tuottaa asiakkaalle lisäarvoa. Tyyliin: ”Opiskele joogalentäjäksi tai ryhdy paimeneksi…”

Loppujen lopuksi kaikki konsultaatioprosessit ovat samanlaisia. Kaikissa on sama juoni. Se, että vastaukset ja mahdollisuudet ovat sittenkin asiakkaassa itsessään. Peilivertausta on käytetty psykoterapiassa alusta alkaen. Joku voisi mennä vielä pidemmälle ja kutsua koko touhua hyväntahtoiseksi silmänkääntötempuksi, mutta se ei ole koko totuus. Varmaa on nimittäin, että kahdet aivot ovat enemmän kuin yhdet. Monesti myös jo pelkkä asioiden pukeminen sanoiksi, toisen seurassa, käynnistää jotain alitajunnassa. Lisäksi ihmiset ovat usein kiitollisia pienestäkin avusta, kun tosi on kyseessä.

Manne Pyykkö

Ammatinvalintapsykologi
Valmennuskeskus Public